Tuuli siivissä

[diniliini]

// Huzi tänne Zeretansa kanssa :--)

Syrena

Naaras oli saapunut vihdoin paikkaansa, jonne hän halusikin ja tunsi kuuluvansa - Vuis-joelle. Hän päästi ilmoille iloisen, mielihyväisen, sekä tyytyväisen rääkäisynsä, siipien läpyttelyjen sijasta antoikin vain itsensä liidellä alas ja alas, kohti jokea.. Aivan vedenäärillä tuo neito vasta sitten räpäyttäen itsensä ilmoille, antaen vain veden koskettaa ja hipaista hänen kuumottavia varpaitaan. Syrena ei edes tiennyt, miksi hänen jalkojaan kuumotti, mutta sen hän tiesi, että nyt hän halusi lentää. Jotenkin tänään lentäminen tuntui vain niin... ihanalta. Tuntui, kun hän ei olisi ollut lentänyt koskaan. Siitäpä vasta Syrena nauttikin, kaarrellen taivaalla upeasti, sulkansa värähdellen käännöksien ja vastatuulen, sekä ilmavirran mukaan. Mitä kovempi hänen vauhtinsa oli, sitä kovempi oli tuuli vastaan puskemaan. Syr naurahtaen tuulen tehden hänestä otteen, se riepotellen hellästi tätä tunturihaukkaa, heitellen pari kuperkeikkaa sen ilmassa. Yleensä naaras olisi ottanut visusti siivillään kiinni ja laskeutunut alemmaksi tuolta tuulen puhurilta. Päivä oli kuitenkin nyt sellainen naaraalla, että oli aika ottaa rennosti ja pitää hieman hauskaa! Eikä hän edes olettanut, että lähellä olisi joku katselemassa. Siitä hän saattaisi nolostua, vieläpä, jos se olisi jokin vieras, tuntematon. 

Syrenalle ei mikään riittänyt sillä hetkellä, vaan hän läpsäytti siipiään monta kertaa ja hurjasti voimillaan, kohoten taivaille nopeasti ja sulavasti, hetken liidellen korkeuksissa. Hm.. voisin käydä katsahtamassa vuorilla, jos sinne vaikka olisi sattunut edes yksi tyhjä pesä olemaan? Hän mietiskeli hetken itsekseen, kääntyen sitten jyrkästi kohti vuoria, läpsytellen hurjaa vauhtia kohti ruskeita, harmahtavansävyisiä kallioita, sitten muutamien metrien päässä vasta lepuuttaen siipiään, antaen hänen liidellä kohti tasaista, tukevan ja mukavan näköistä kiellekettä. Eihän minulla muuta omaa pesää olekkaan.. Hän ajatteli hieman puristaen nokkaansa kiinni, laskeutuen sitten hellästi ja olemattomasti kielekkeelle. Syr taitteli siipensä tavanomaisen tapaansa sivuilleen ja käänteli päällään nopeasti, tarkoilla silmän eleille katsellen, myöskin varuillaan koloa, joka näytti hyvinkin pelottavalta, muttei varmasti sitä ollutkaan. Syr rentoutti lihaksensa, huokaisi pienesti, astahtaen muutaman askeleen lähemmäksi suuaukkoa. Nyt tai ei koskaan. Syr ajatteli päättäväisenä ja työnsi suorastaan päänsä kolon sisälle varmistaessaan, ettei siellä ollut ketään, tai lähistöllä ei ollut vaaraa. Aurinko helotti taivaalta mukavasti, paistellen jokeen, saaden sen kiiltämään. Onneksi naaras oli juuri kallion kielekkeellä, kylmänviileässä varjossa, tutkiskellen koloa hyvin uteliaana ja mielenkiinnolla. Haistettuaan kuitenkin epämääräisen, toisen linnun hajun vahvasti sisällä, sekä nähden juuri ja juuri synkässä, nurkassa yhden, vaivattoman, harmaan munan, nosti naaras säikähtäneenä nopeasti nokkansa pois kolosta ja liidähti lentoon äkkiarvaamattomasti. Voi surku! Pesän omistikin jo joku.. joku perheellinen. Voivoi.. löytyisiköhän täältä muita koloja? Hän mietti hieman epätoivoisena, kunnes vihdoin käänsikin oikealle, kierrellen lentäen kallion seinämiä, josko hänen silmiinsä sattuisi taas yksi, hyvännäköinen, mutta tällä kertaa vapaa kolo. Maisemat olivat hyvin kauniit, varsinkin lämpimän, kirkkaan auringon valaisemana. Joki kulki koko ajan vain eteenpäin, mutta Syrenalla ei haluttanut juuri nyt saalista. Hän halusi löytää kolon.

[Hanzi]

Zeretan

Nuori koiras oli ollut lopen uupunut viimeöisestä saalistusreissustaan lauman rajamaille. Sitä oltiin onnistuttu törmäämään pariin kotkaan, ja kuten arvata saattaa, eivät ne verenhimoiset pedot pahemmin välittäneet aluerajoista kun oli haukka näköpiirissä. Se oli ollut yhtä tuskaa, mutta ihmeen nopeasti ne olivat kuitenkin jättäneet koiraan rauhaan. Hetken aikaa Zeretan oli ollut varma, että pääsisi hengestään, mutta tavalla tai toisella oli päässyt pakoon. Tuo oli asettunut omaan koloonsa ilomielin nukkumaan, ja veti edelleen sikeetä, vaikka päivä oli jo pitkällä.
Auringonsäteet onnistuivat tunkeutumaan peäkoloon ja siitä suoraa koiraan silmään. Lisäksi hän oli kuulevinaan kuin joku olisi ollut tulossa hänen kololleen, mutta pian se toisen linnun haju ja kolonsuusta kuulunut rapina loppui. Pienen hätkähdyksen saattelemana Zeretan nosti päätään, mutisi unisena ja venytteli sitten siipiään. Miten aurinko onnistui paistamaan aina juuri silloin, kun sen ei muka pitäisi? Tai ainakin koiras oli sitä mieltä, koska uni oli muutenkin jäänyt vähälle viimeaikoina. Tuo nousi ylös, köpötteli kolon suuaukolle ja tarkkaili maisemia mielissään. Vuis-joki kimalteli kauniisti ja haukka suki hieman höyheniään valmistautuakseen lentoon.

Tuon ei tarvinnut edes varata pahemmin minkäänlaista vauhtia, koska tuuli oli kolon kohdalla juuri täydellinen. Se otti hyvin siipien alle, ja koiras kääntyi hieman oikealle,jonka jälkeen teki kunnon syöksyn alaspäin. Katse oltiin keskitetty kokoajan kohti jokea, eikä koiras tajunnut edes katsoa eteensä, joten siinä meinasi tulla törmäys. Zeretan tajusi katsoa eteensä liian myöhään, näki vain jonkun valkopuhuvan höyhenpeitteen ja teki täysväistökäännöksen vasemmalle. Siinä meinattiin jo hätäpäissään lentää päin kalliota, mutta se tilanne ohitettiin juuri nipin napin.
Tuo kääntyi ympäri, jolloin katse havaitsi vaalean haukan.
"Hei sori, en kattonu yhtään eteeni".

[diniliini]

Syrena

Naaras siis suorastaan kiisi kallioden vieressä, etisien itselleen totisen totta, omaa pesäkoloaan. Pitkästä aikaa hän saisi oikeasti itselleen tähtäimeksi jonkun oikean paikan, eikä hänen tarvitsisi kierrellä nukkumassa paikasta toiseen. Se oli hyvin ikävystyttävää ja tylsää. Syrena ei halunnut kokea enään niin. Hän halusi vakituisen paikan. Kolon. Naaras lenteli leppoisasti, jotenkuten innoissaan ja jopa toiveikkaana, että hän saattaisi tosiaan löytää itselleen kolon. Hänen oma rauhansa ja herkkyytensä meni siinä, kun yhtäkkiä taivailta oli aivan häneen törmäämässä toinen lintu, kunnes tuo toinen älysikin viime tipassa väistää, Syr itsekkin hieman säikähtäen ja levittäen siipensä nopeasti vasempaan suuntaan, siitä kuuluen vain kova suhahdus ja räpinä. Se oli sellainen äkkikäännös, naaras sitten hieman pakokauhu silmistä välähtäen katsahti tulijan suuntaan. Toisesta kantautui koiraan hajut, sekä toinen oli pienempi itse Syrenaa. Koiras oli myös onnekseen haukka, mutta tätä yksilöä kumma kyllä naaras ei ollut tavannut. Toinen sitten vielä kertoen, ettei ollut katsonut eteensä. Syrena lehahti terävän muotoiselle, jälleen kerran kielekkeelle, mutta paljon epätasaisemmalle ja tosiaan paljon pienemmälle kielekkeelle kuin aijempi, mutta kyllä siihen reilusti ainakin viisi lintua sopi istumaan. Syr laski rauhallisesti ja taisaisesti kyntensä kallioperälle, laskien siipensä tutkien toista katsellaan, hieman varautuneisuus ja epäluulo paistaen tummista, kauniista silmistä. '' Sitä sattuu. Onneksi emme törmänneet, siinä olisi voinut käydä pahemmin..'' Syrena puhui suloisella, naarasmaisella, keskikorkealla äänellä, joka oli hyvinkin tasasointuinen ja miellyttävä. Hän myös odotti sisäisesti, että toinenkin laskeutuisi kielekkeelle rupattelemaan. Nimittäin, siipien suhina ilmassa paikallaan lentäen ei ollut kovin miellyttävää. Syr ei edes voinut siirtää katsettaan toisesta, vaan silmäili uteliaisuus kalvaen mahanpohjasta toisen ulkomuotoa. Koiras ei lähellekkään ollut samaa lajia kuin itse Syrena, tunturihaukka. Syr kuitenkin huomasi pian toisen ulkonäön hyvin komeaksi, punastuen aivan poskinpielistään se hehkuen hetken ajan, siirtäen samoilla mitoilla tarkkaavaisen katseensa muualle. Juuri kun olin etsimässä itselleni koloa.. Noh, sitten myöhemmin. Hän ajatteli hieman harmistuneena, mutta pyyhki sen nopeasti mielestään, sillä hänhän oli juuri saanut seuraa! Sitähän hän oli kaivannut. Aivan. Tyhmät ajatukset häärivät taas neitokaisen mielessä.

Syrena sitten muistaen ja ehkä hiukan vakavoituenkin muuten yleisestä, ystävällisestä ja lempeästä katseesta epäluulon ja varautuneisuuden alta, katsahtaen koiraaseen hieman tutkivammin. Oliko toinen kenties samasta laumasta kuin hän? Ei Syr todentotta kaikkia laumalaisiaan ollut kerennyt tuntea, joten ihan hyvin voisi ollakkin. Kotkien puolelle toinen ei edes pääsisi, vaikka haluaisi. Ei kotkat ottaisi haukkoja reviireihinsä, eikä Syrena ikinä edes haluaisi sinne! Hyi olkoon, ne likaiset hylkiöt. Syre ei kuitenkaan voinut pidätellä halujaan sanoa enempään, vaan aukaisi nokkansa toiselle hiukan varovaisestikkin: '' Oletko kenties Hérasin laumasta..? Anteeksi uteliaisuuteni, eikä sinulla ole toki pakko kertoa. Tai.. no, itseasiassa on. Olen liiankin utelias tietämään, en ole nimittäin tavannut sinua aijemmin..'' Syrena puhuen, sitten leikkimielistä virnettä naamallaan käyttäen, mutta siirtäen sitten kysyvän katseen toiseen. Naaras seisoi kielekkeellä hienosti, naismaisesti, muttei yrittänyt esittää mitään. Päinvastoin. Hän häpesi hiukan, josko toinen vaikka oli nähnyt hänen jekkuilunsa taivaalla.. tai, eihän siinä mitään pahaa ollut, mutta naaras kun oli. Mitä oli. 

[Hanzi]

Zeretan

Hetken kaikki oli ollut sellaista hulabaloota, ettei koiras oikein tiennyt olisiko pitänyt pahoitella vielä vähän lisää vaiko kadota paikalta. Se valkohöyhenpukuinen oli naaras, heti kun se kääntyi toisen puoleen. Toisen laskeutuessa kielekkeelle, tunsi Zeretan itsensä todella idiootin näköiseksi siinä vielä paikoillaan lentäessään. Toinen avasi nokkansa ja Zeretan ei voinut muuta kuin nyökytellä päätään, tottahan se oli. Jos hän ei olisi viimetipassa itse siirtänyt katsettaan eteenpäin, olisivat haukat varmasti törmänneet toisiinsa.
Pääasia kuitenkin oli, ettei niin ollut käynyt. Nuoren haukan mielestä se jos vasta mikä oli piinaavaa, kun toisen poskille kohosi hieman punertava väritys ja se siirsi pian katseensa muualle. Mikä ihme naisia vaivasi? Paikallaan lentäminen tosiaan otti siipien päälle, joten koiras liisi sulavasti siihen samalle kielekkeelle, halusi toinen sitä tai ei. Näin myös ilmoitettiin, ettei heti oltu lähdössä.

Silmät tarkkailivat jokea ja koiras jäi tapittamaan sitä hetkeksi aikaa ehkä hieman liiankin tiiviisti. Vasta toisen kysymys sai Zeretanin takaisin maanpinnalle ja tuo käänsi huvittuneen katseensa toista kohti, tarkkaili toista keltaisilla silmillään.
"Joo, sieltähän mä. Oletan, että säkin olet?" Zeretan kohotti kasvoilleen ystävällisen hymynpoikasen, jonka jälkeen katsetta ei siirretty toisesta enää suuntaan tai toiseen.
"Saanko mä kysyä sun nimeä? Jos vaikka törmätään taas joskus", koiras mutisi ja jäi tuijottamaan toista taas hetkeksi.

[diniliini]

Syrena

Naaras tapitti toista ehkä liiankin kauan ja paljon, siirtäen hetkeksi tummat, pyöreät, kirkkaat silmänsä vaistomaisesti jokeen. Koiras oli tullut hänen onnekseen kielekkeelle myös, eikä hän osannut enään toivoa muuta. Nyt häntä kyllä halutti jotain pientä syötävää, muttei hän kehdannut ilmoittaa siitä vielä toiselle. Ei vielä. Syrena siirsi sitten nopeasti katseensa taas koiraaseen, kun toinen myönsi olevansa Hérasista. Syr inahti hieman helpotuksesta sisällänsä, mutta piti neutraalin ilmeen kasvoillaan. Syr nyökähti toiselle lempeänoloisesti, siirtäen sitten hieman jalkojaan paremmin istumaan. '' Ajattelinkin vähän. En vain ollut varma asiasta, niin siksi kysyin. Kyllä.. Olen itsekkin samasta laumasta.'' Syr ilmoitti ehkä hiukan iloisemmin, mutta ne samat epäilykset ja luulot osasivat silti olla vielä naamalla, sekä varautuneisuus lihaksissa. Eihän sitä koskaan tiennyt, vaikka toinen valehteli ja halusikin vaikka vain satuttaa. Mutta päällepäin ei siltä ainakaan näyttäny, joten Syr osasi ehkä hiukan luottaa toiseen ja omaan vaistoonsa. Hänen vaistonsa tällä hetkellä kolkutti, ettei tarvinnut pelätä koirasta.

Syr sitten alkaen hetkeksi sukimaan sulkiaan hiukan ronskisti, väpäytellen pyrstösulkiaan tasapainoaan hakien. Heillä ei kauheasti ollut mitään puhuttavaa, vaikka oikeasti Syr syvällä sisimmässään toivoi, ettei toinen lähtisi vielä. Nimittäin, vastahan hän oli ollut yksin ja tahtonut seuraa. Nyt kun seuraa löytyi, ei hän halunnut sitä heti ajaa pois, taikka muutenkaan, että toinen lähtisi. Mutta jos koiraalla vaikka jonnekkin kiire olisi, tai haluaisi lähteä, ei naaras häntä viitsinyt jäädä uikuttamaan toista jäämään vielä hetkeksi aikaa rupattelemaan, koska hänellä oli yksinäistä. Oli hän sen verran ujo sen puoleen, eihän hän vielä tuntenut toista. Pian koiras kysyikin, voisiko vaikka Syr kertoa nimensä. Niin tosiaan, nimi. Jos kerran samasta laumasta olemme, nimihän toki täytyy tuntea! Hän ajatteli, pienesti vilauttaen heikkoa hymyä kasvoillaan. '' Olen Syrena. Entäpäs itse?'' Hän lausui hitaasti ja sulavasti, kysyen sitten toiselta yhtä uteliaasti. Aurinko porotti porottamista, mutta onneksi kaksikko olikin varjon suojissa. Kohta hän varmasti lähtisi alas, maahan katsomaan, olisiko siellä jotain syötävää. Tahtoipa toinen, tai ei, mutta olisi se kiva, jos he vaikka kummatkin saalistaisivat itselleen jotain? Ehkä se oli hieman hupsu ajattelu virkeältä naaraalta, mutta hän tahtoi ajatella, ettei toinenkaan ollut syönyt mitään vielä tänään. Syrena päätti varmistaa sen, siirsi herkät silmänsä toiseen. '' Kuule.. Oletko syönyt vielä tänään? Meinasin, että.. jos, et.. niin voisimme varmasti saalistaa yhdessä?'' Naaras puhui hieman katkonnaisesti ja häveten, muttei yhtään tiennyt, mitä koiras mahtoi ajatella. Toivottavasti Syre ei kuulostanut liian tyhmältä ja tyrkyttävältä.

// Muuten, näkevätkö haukat tällä hetkellä täällä Hawlessa hieman nälänhätää? Kysyin, kun en ollut varma asiasta :').

[Hanzi]

# Joo, näkevät ne #

Zeretan

Koiras ei viitsinyt toljottaa toista kuin mikäkin pimahtanut, joten katse siirrettiin hetkeksi kallioperään, jonka päällä sitä tällähetkellä istuttiin. Ei siinä kestänyt kauaakaan, kun toinen yllättäen kertoikin nimensä. Yleensä tässä tapauksessa monet naaraat vain tuhahtivat, käskivät pysyä erossa ja lähtivät. Olihan se mukavaa saada seuraa, joka ei ollut niin pinnallista. Kieltämättä tähänmennessä Zeretan ei ollut huomannut toisessa ainuttakaan ärsyttävää piirrettä ja se jos vasta mikä oli hyvä asia. Keltaiset silmät tarkkailivat toista tuon lauseen jälkeen jälleen kerran, eikä hymy jostain kumman syystä kadonnut koiraan suupieliltä. Syrena vaikutti kauniilta nimeltä, mutta mikä muukaan kyseiselle naaraalle muka sopisi? Ei mikään.
"Oon Zeretan", koiras esittäytyi, jonka jälkeen katse seilasi jälleen kohti jokea. Kuitenkin pian vaistottiin, että Syrena katsoi edelleen, joten katse kääntyi takaisin toista kohti. Seuraavaksi tuli puhe ruoasta, jolloin Zeretan tunsi vatsansa murisevan. Niin tosiaan, sitä oltiinkin lähdössä ruokaa etsimään ennen kuin se kommellus oli sattunut. Syrenan idea oli melkein paras mahdollinen, eikä hymynkaari kadonnut koiraan kasvoilta sekunniksikaan.

"Olin juuri menossa etsimään, mut sitten törmäsin suhun, eli ei, en ole. Toihan on mahtava idea", Zeretan intoili, sen kuuli äänestäkin. Siipiä leviteltiin pienesti, jonka jälkeen ne taas siirrettiin kyljille.
"Mitä luulet, löytyykö tuolta kalaa? Eletään aika kurjia aikoja", koiraan äänensävy madaltui innostuneesta normaaliin ja kasvotkin muuttuivat peruslukemille. Se oli kieltämättä kamalaa, kun saalisvarat katoavat, ruokaa on tarpeeksi enää kotkien alueella ja Peacock Islandilla.
"Uskotko sä, että uus sota syttyy vielä joskus?" Zeretanin oli pakko kysyä, mutta hän olisi voinut sen jälkeen lyödä päätään kiveen, kun tajusi, ettei tässä tilanteessa ollut soveliasta kysellä tuollaisia.

[diniliini]

Syrena

Naaraalla ei edes kauaa tarvinnut koiraan nimeä odotella, kun toinen jo päästikin nimensä esille. Zeretan.. En, en ole ennen edes kuullut mainittavan. Jännä juttu, minun kannattaisi varmasti seurailla laumaani paremmin! Syr hymyili sitten pistävämmin koiraalle, suloisen hymyn päästäen suunpieliinsä. Hän myös huvittui ajatuksistaan ja nolostuikin hieman sisäisesti, miksei hän ollut tavannut toista muka aijemmin. Kurja juttu. Mutta ei siitä enään mitään murehtimaan, tässä hän he nyt olivat! Keskenään juttelivat, kuin melkein tuttavukset. Niin, melkein. '' Selvä. Tunnemme nyt siis toisemme. Yritä myös ensi kerralla olla vähän varovaisempi lentämisessä.'' Naaras puheli, hieman leikkimielistä virnettä käyttäen kasvoilla. Hän tapitteli toista hetken ajan ruskeilla silmillään, kunnes siirsi ne hyvin nälkäisi alas, maahan. Pian hän myös nolostui täysin, sillä hän oli sanonut ensi kerralla. Eihän hän ollut edes varma, tahtoiko toinen tavata edes Syrenaa enään. Syr siirsi nopeasti häpeävät silmänsä toisen omiin, änkäyttäen sitten. '' T-tarkoitin siis, että jos tapaamme.. vielä.'' Syrena sanoi ja siirsi katseensa muualle nopeasti. Pian koiras kuitenkin kertoi, että saalistaminen oli hyvä idea. Toinen suorastaan hihkui iloisuutta ruuasta puhetta ollen, Syr itsekkin innostuen, väräyttäen siipiään hieman valmistautuen. Pian Zeretan kuitenkin mainitsi yhden oleellisen, harmillisen tosiasian, että nyt elettiin huonoja aikoja ruuasta puheenollen, eikä välttämättä täältä löytyisi lähellekkään niin helposti syötävää, kun esim. pari vuotta sitten. Syr muodosti kasvoilleen hieman epätoivoisen ilmeen ja suunpielet kaartuivat väkisinkin hieman kylmemmälle ilmeelle. Aivan.. Kotkien alueella tietenkin on vain ruokaa, sekä Peacock Islandilla. Miksi haukat saavat kokea aina häviön?! Hän ajatteli hieman kiukkuisemmin, kunnes rauhoittui miltein heti puhallellen raskaasti hiemaa ulos, katsellen nyt koirasta nyökäten. '' En osaa sanoa.. Elämme huonoa aikaa. Sitä on turha kiistää.'' Naaras puhui kuin puhui haikeasti, sulkien silmänsä hetken pahoitellen toiselle ja painaen päätään hieman alemmaksi.

Syr kuitenkin nosti päänsä pian ja huokaisi, siirsi sitten lempeämmät, vielä hiukan varautuneet silmänsä toiseen. Naaras oli juuri aukaisemassa suutaan, että he voisivat lähteä, kunnes koiras kysyikin älyttömän kysymyksen. Voisiko sota tulla tosiaan takaisin? Uusi sota kenties?? Syr jopa järkyttyi ajatuksesta ja siirsi pyöreämmät silmänsä toljottamaan jokeen. Syrena sai siitä jopa inhottavia kylmänväreitä, jotka kiirivät joka ikiseen kehonnurkkaan, höyhenistä paljaalle ihonpinnalle. Syre sitten siirtäen hiukan tuijottavan katseen koiraaseen. '' Saattaa olla. En kuitenkaan ikinä, ikinä toivo enään sellaisen tulevan.'' Syre sanoi hieman äkäisemmin sen takia, ettei yhtään pitänyt sodista. Niin moni kotka oli viimeksikkin vienyt niin monen, raukan haukan hengen, ettei naaras edes uskonut enään haukkojen voittavan. Sitäpaitsi, hän ei halunnut haukkojen enään enempää uhrautua katalille, vahvimmille kotkille, olivathan haukat puolet pienempiä ja voimattomampia. Ei kuitenkaan sillä, etteikö Syre arvostaisi haukkoja, kyllä hän arvosti ja paljon! Mutta häntä suretti kauheasti myös se, ettei hänen perheestään ollut kuulunut mitään. Ei laisinkaan mitään. Pian naaras siirsi hyvin pahoittelevan katseen koiraaseen, sillä oli tiuskinut niin. Hän kuitenkin oletti toisen hiukan ymmärtävän, vaikkei naaraan mietteitä tiennytkään. '' Anteeksi, sota - sana saa vain minut ärtyneeksi.. mut nyt lähdetään koittamaan onneamme saalistuksessa!'' Syrena hihkaisi toiselle iloisemmin, väläyttäen hentoa hymyään ja levittäen leveät siipensä, hypäten sitten alas ja liidellen samantien kohti jokea. Syr katsahti ylöspäin ja odotti koiraan seuraavan, päästi naaras sitten ilmoille pienen äännähtelynsä, kraakattavan haukanhuudon. 

[Hanzi]

Zeretan

Zeretan oli arvannut, ettei sodasta puhuminen ollut hyvä juttu. Koiras oli itse vielä senkin verran nuori tapaus, ettei tiennyt sodasta yhtikäs mitään, ei yhtikäs mitään. Koko juttu oli hänelle vain puheenaiheena ihan normaali, sillä hän tiesi, että sota oli ollut. Hänen ei olisi pitänyt sanoa sanaakaan, ja jos itse olisi silloin ollut siinä tilanteessa kun sota syttyi, ei hän olisi puhunut siitä nytkään. Toisen kommentti sai koiraan vain nyökkäämään pienesti, tottakai sota oli aiheena kamala ja vielä enemmän se järkytti, jos toisella oli jonkinlaisia kokemuksia siitä. Harmaahöyhenisen haukan kasvoille kohosi pahoitteleva ilme, mutta pian toinen jättikin sen puheenaiheen omaan arvoonsa.
Naaras yllättäen mainitsi, että nyt mentäisiin koittamaan onnea saalistuksessa, eikä Zeretanilla ollut mitään sitä vastaan.
Maha ilmoitti edelleen läsnäolostaan murisemalla, joten ehkä se olisi parempi ottaa tuumasta toimeen ja lähteä saalistamaan. Syrenan hypättyä alas ja lähtiessä lentämään kohti jokea, Zeretan meni perässä. Hän sai nopeasti toisen kiinni, sillä mikä kiire heillä olisi? Tämä voisi olla hauskaa ja opettavaista saalistuksen ohella. Zeretan otti muutaman siiveniskun ylemmäs, jotta pääsi liitämään toisen yläpuolella, eikä voinut olla leikillään katsahtamatta alaspäin.

Tuuli oli juuri sopiva saalistukseen ja kurvien tekemiseen, mikäli niitä myöhemmin tarvittaisiin. Zeretan alkoi pohtia, minkälaista saalista olisi luvassa tänään. Ehkä pikkulintuja, liskoja, tai jotain pikkuisia jyrsijöitä. Saman tien koiras muisti, että olisi ehk kannattanut tarkkailla ympäristöä ennemmin kuin miettiä ja pohtia syvällisiä vatsan kannalta.
"Minkälaisesta ruoasta sä pidät?" Zeretan kysyi ihan vain mielenkiinnosta, sillä se oli selvää, että kaikki haukat eivät syöneet samanlaista ravintoa. Tällhetkellä koiraalle olisi kelvannut vaikka läjä apinoiden maasta kaivamia hyönteisiä.

[diniliini]

Syrena

Naaras hymyili hiukan koiraan saadessa hänet nopeasti kiinni, eikä edes hoksinut kysyä, oliko toinen jostain asemasta. Viestinviejä? Rajavartia? Syr hidasti vauhtia huomattavasti maanpinnan lähestyttyä nopeaan tahtiin, hän sitten vaistomaisesti siirtäen katseensa Zeretaan. Koiras myös kysyi, mistä ruuasta Syrena piti. Hänellä oli helppo ja yksinkertainen vastaus, eikä hänen edes tarrvinnut miettiä sitä kovin kauaa. '' Suosikkini ovat riekot ja kiirunat. Ne ovat tosi hyviä. Sekä myös pikku jyrsijät ja jotkut kalat.. Olen kuitenkin aika vaativa joittenkin kalojen suhteen, vaikkakin en nyt, onhan nyt sellainen 'nälänhätä'. '' Syr puhui viileästi ja rennosti, väläyttäen suunpielissä söpöä hymyä. Syrena saavutti pian maaperälle, aivan koskettaen melkein maata hän alkoikin läpsyttämään silmiään ja paikantamaan tarkoilla silmillään, katseellaan, ympäristöä. '' Minä saalistan jotain maanpinnalta, jos vain löytyy.. Saat itse päättää mitä teet.'' Syr sanoi tarkkaavaisesti katsellen silmillään, lennähtäen sitten salamannopeasti koiraan nokan edestä kuusiston tiheälle, korkealle oksalle tähyilemään. Syrena vilautteli hymyään korkeuksista Zeretalle, alkaen sitten vakavana ja hyvin nälkäisenä katselemaan.

Naaras oli tähyillyt paikallaan, hiljaisena, välillä vaisusti huokaillen katseellaan, löytyisikö lähistöltä saalista. Pienimmätkin jyrsijät tuntuivat olleen mennen talvihorroksille, vaikkei talvi ollutkaan. Tosiasiassa pieniä nisäkkäitä ei vain enään ollut paljon yhtään, niinkuin ennen. Syren katse muuttui hieman epätoivoiseksi, hän liikahtaen pienesti paikoillansa haikeammin. Pian hän kuitenkin huomasi pienen heinäkorsitupon heilahtavan, siirtäen sitten nopeasti tuiman katseensa lähistöön, toivo nousten nopeasti korkeuksiin. Syr kyyristyi hiukan hiljaisesti, tarkoilla silmillä tapittaen puskaa. Se heilahteli vielä hennosti, naaras nousten äkisti ja hyvin, hyvin hiljaisesti kohti puskaa, kynnet sitten tarttuen johonkin lämpimään, mutta karheaan. Syr nousi hieman iloisesti hymynkaarre nousten korkeuksiin ja nopeasti lehahtaen suurelle, suipolle, harmaalle kivelle. Syrena siirsi kiiluvat, toiveikkaat silmänsä kynsiinsä ja saamaansa saaliiseen, aukaisten kyntensä varovasti ja huomaten järkyttyen, että hänen kynsissä oleva ''saalis'' olikin vain iso, vasta kaivettu multakökkäre, joka mureni samantien kivelle. Syr kauhistui ilmeeltään täysin ja huokaisi raskaasti, nousten lentoon äkäisemmin. Syr lähti lentämään kohti koirasta, kysymään, oliko toinen saanut mitään kenties.

[Hanzi]

Zeretan

Toisen selittäessä mistä piti, koiras nyökkäsi pienesti ja alkoi samalla tähyillä lähiympäristöään. Niin, olisi parempi löytää edes jotain, oikeastaan mikä tahansa tässä tilanteessa kelpasi paremmin kuin nakutettu. Vaalea haukka meni sitten omia menojaan, Zeretan lensi joen yli toiselle puolelle, aro jatkui jatkumistaan ja koiras varoikin menevästä toisten puolelle, jättäenkin hyvän välimatkan Bówasien rajaan. Keltaiset silmät haravoivat maastoa tarkasti, mutta mitään sen kummempaa ei näkynyt. Katse oltiin keskitetty kohti heinikkoa, ja Zeretan tiesi, että oli pakko olla hiljaa. Ei saisi päästää pihaustakaan, tai muuten ruoka juoksisi pakoon alta aikayksikön, jos sitä edes oli lähimaillakaan. Pienesti puuskahtaen koiras laskeutui ensimmäisen näkökenttään tulevan hieman kitukasvuisen puun oksalle jääden kärkkymään saalista. Hetki kului, josko pieni toinenkin, kunnes heinikko heilahti ja Zeretan ojensi päätään hieman, kohti mahdollista saalista. Hän ei tiennyt oliko hänet havaittu, mutta harjoitus teki mestarin. Piti vain odottaa ja odottaa.

Loppujenlopuksi odotus palkittiin ja heinikosta lehahti lentoon neljä kyyhkystä, jotka saivat haukan kiljaisemaan, ihan tarkoituuksella. Kyyhkyt menivät pakokauhun valtaan ja mikä parasta, ne kaikki lähtivät samaan suuntaan. Haukka hyppäsi alas oksalta, levitti kolmiomaiset siipensä ja lähti ajojahtiin. Kovin pitkälle ei ensimmäinen kyyhky päässyt, kun sitä onnistuttiin haavoittamaan vasemman jalan kynsillä. Sen lentovauhti hidastui, mutta se ei lentänyt maahan niinkuin oltiin suunniteltu. Yksi kyyhky napattiin suoraa päätä kynsiin, nokalla tehtiin siitä selvää ja sen jälkeen lähdettiin etsimään kyyhkyä, joka oli ottanut osumaa.
Se löydettiin ihmeän nopeasti, sillä se oli lähtenyt eri suuntaan kuin toiset. Oikealla jalalla oli vankala saada siitä otetta, mutta loppupeleissä siinäkin onnistuttiin. Linnut painoivat ihmeen paljon, joten se teki lentämisestä raskasta ja melkein jopa mahdotonta. Yllättäen keltaisiin silmiin osui Syrena, joka oli tulossa koirasta kohti, ilman mitään saalista.

"Mä sain napattua nää, mutta ne paikaa aika julmetusti", Zeretan naurahti ja joutui tosissaan tehdä töitä, että pääsi ylemmäs, aina toisen tasolle asti.
"Saat toisen"

[diniliini]

Syrena

Naaras lensi kohti Zeretaa harmistunut ilme kasvoillaan, kunnes näki toisen tulevan vastaan hankalasti lentäen, jaloissaan riipuksena kaksi lintua. Kyyhkystä. Syrin ilme muuttui iloisemmaksi ja onnittelevammaksi toista kohtaan, koiras sitten kertoen, että saaliit painoivat hurjasti ja että naaras saisi toisen. Oliko koiras tosissaan? Antaisiko hän oman saaliinsa vielä ventovieraalle? Syrenan ilme muuttui vieläkin iloisemmaksi ja naamalle nousi nälkäinen hymynkaarre, myös ehkä hiukan häpeävä, kun ei itse ollut saanut mitään tällä kertaa. '' Vau, onpas hienoja! Kaksi samalla kertaa, todella hyvä tuuri sinulla. Minulla taas.. noh, en saanut mitään.. Ehkä olin liian äkkipikainen. Mutta, annatko tosiaan toisen minulle? Voi kiitos!'' Syre puhui normaaliin sävyyn, hymy naamallaan, muuttuen sitten vieläkin hihkuvammaksi varmistaessaan asian, että naaraskin sai jotain vatsanpohjalle. '' Minä voin auttaa kantamaan edes.'' Syrena töksäytti ja yritti ottaa sen toisen kynsistä itselleen hellästi ja niin, että toisella olisi paljon helpompi lentää. Jos naaras sen sai koiraalta ja toinen sen antoi, painoi jo yksi pulska lintu omissa kynsissäänkin julmetun painavalta. Syrena läpsytteli siipiään normaalista tavasta suuremmin ja tiheämmin, mutta isolle linnulle korkeuksiin nousu saaliin kanssa ei ollut juurikaan mikään ongelma. Naaras vilkaisi tummilla, saalistaja silmillään koirasta, jonka odotti tulevan perässä, tai sitten näyttävän tietä. ''Lennän tuohon kivelle!'' Naaras huikkasi toiselle hieman kovemmin siipien läpsyttelyjen seasta ja kovensi vauhtiaan kohti hyvin isoja kivenmurikoita, jotka toisinaan muodostivat pienimuotoisen vuoren. Syr pinkaisi vauhtiin ja liisi kivelle nopeasti, laskien kyyhkyn hieman kovaotteisesti kivelle, sen pää horjahtaen rajusti taaksepäin. Syr myös katsahti kysyvästi vielä koiraaseen, saiko hän kyyhkyn vai ei ja puristeli kynsillään hieman vieläkin lämpimän saaliin nahkaa.

Pian Syren nälkä voitti ja hänellä oli pakko maistaa edes vähän lintua, laski naaras nopeasti päänsä alas ja riuhtaisi nokallaan nahkaa saaliista. Pian naaras myös mielissään nappasi kyyhkysen rintalihaa nokkaansa, hytkytellen päätänsä yritti se nielaista sen alas. Nielaistuaan, naaras siirsi hyvin kiittävän ja sellaisen 'minämaksankyllä' - katseen koiraaseen, että jos hän sai nyt napostella toisen lihoja, kyllä hänkin vastapalvelukseksi hankkisi vaikka joskus toiselle myös saaliin, ellei jopa tänään? Syrena repi kyyhkyä hetki hetkeltä kappaleemmaksi, nieleskellen nälkäisenä lihoja kurkkuunsa. Tuntui, kun nälkä ei olisi kaikonnut lainkaan, joten Syr jatkoi syömistä ja syömistä, omissa oloissaan. Hänen nokassansa oli verta linnusta, sekä hänen valkoinen rintahöyhenpeitekkin oli sotkeutunut likaisesti punertavaksi ja sottaiseksi. Pian kyyhkysraukasta oli vatsan - ja kaulanalueelta jäljellä enään vain hiukan siellä täällä lihaa, verta ja paljastava selkä -, sekä kaularanka. '' Tämä on hyvää. Taidan olla maistanut kyyhkystä joskus.. Juu, kyllä olen. Mutten pitkiin aikoihin, joten en edes muistanut, kuinka hyvältä se maistuikaan!'' Syrena hihkaisi toiselle hiukan hymyillen ja alkaen sitten hitaammin ja nälkä pikkuhiljaa kaikoten raastamaan taas lintua luita myöten. Mutta jos toinen ei ollut antanut naaraalle lintua, oli hän sitten lentänyt vain tyhjin käsin samalle kivelle ja jäänyt odottelemaan nälkäisenä koiraan reaktioita.