Island sightseeing [Päättynyt]

[ruu]

//trisjapower //

Aurinko helotti pilvettömältä taivaalta. Rannassa kivet hohtivat kuumuutta ja kaikki olivat varjoissa vilvoittelemassa. Silmirian lensi yhdessä Tuqidagin kanssa kohti tämän pesää. Päivä oli ollut paras jonka Silmirian muisti. Hän oli löytänyt pesän ja saanut siskon.

"Täällä on hienon näköistä, missä se sinun pesäsi on?" Silmirian sanoi hiljaisuuden jälkeen. Hän näki joka puolella vain no kiviä, olihan paikan nimi kivikkoranta. Oli siellä toki puitakin siellä täällä, muttei kuitenkaan aivan veden äärellä. Silmirian laskeutui kalliolle. "Eikö sinua pelota että tulee jättiaalto joka pyyhkäisee sinut mereen?" Silmirian kysyi ilman mitään varsinaista syytä.

//tein tuollaisen alun että siitä voi sitten jatkaa vähän mihin suuntaan haluaa

[Deleted]

//jeps//

Pientä tunnemyllerystä päivään oli jo mahtunut, eikä se ollut edessä puolessavälissä. Ehkä rankin kohta oli se, että piti tuhota Rahkin pesä, vanhaan pesään muutti hänen uusi pikkusiskonsa. "Onhan täällä tosi kiva asuakin", Tuqidag vastasi ja lähti kohti kallionseinää, joka oli meren yllä. "Se on tuolla kallionseinässä", Tuqi huikkasi ja räpisteli pitkän kallioseinämän puoleen väliin. "Tästä sisään", hän huikkasi ja otti kynsistään nokkaan Rahkin sulat ja lähti pientä käytävää pitkin tepsuttelemaan, iso haukka siitä mahtui, muttei pieni kotkan, se oli Pikkuisesta parasta ja käytäväleveni, niin että siellä oli hyvän kokoinen pesä. "Tämä on turvallinen, iso haukka mahtuu, muttei pieni kotka", se sanoi hymyillen, saatuaan ensin Rahkin sulat hienosti koristamaan pesää.
"Jättiaallot ei minua pelota, mieluummin huuhtoudun mereen kuin, joudun kotkan lounaaksi, eikä vesi saa minua pökerryksiin äkkiä, pystyn olemaan minuutteja hengittämättä ja palata normaaliin vauhtiin pintaan päästyäni", Tuqi selitti ja lisäsi: "Tosin koko ikäni siihen harjoitukseen on kulunutkin." Tuqidag piti oikeasti pesässään, se oli kotkalta suojassa ja toisinaan yleensä hän kalasti parin-kolmen päivän ruuat pesäänsä, jos joltain reissulta ei pääsisikään täysin ehjänä pesälle, niin voisi rauhassa parannella haavoja, yhteen nurkkaan se oli kerännyt ison kasan pajunkuoria, sillä niitäkin saattoi tarvita.

[ruu]

Silmirian seurasi Tuqia pesää. Pesä oli juuri sopivan kokoinen haukan asuttavaksi ja Silmirian oli samaa mieltä ettei kotka mahtuisi sisään. "Oppisinko inäkin?" Silmirian kysyi Tuqidagin viimeisen tokaisun jälkeen. Hänestä olisi hienoa lentää nopeasti jopa vedestä käsin. Ei sillä, että Silmirian veteen aikoisi. Meri oli pelottava ja nappaisi pinen haukan kuten hänet helposti.

Kallionkolo oli kodikas koristesulkineen, pajunkuorineen ja pinttyneen kalanhajunsa kanssa. Silmirian kuitenkin asui mielummin puussa. Silmirian katsoi ulos ja siristi silmiään. Aurinko paistoi kirkkaana eikä luolan suulla kivikään estänyt sen porotusta. Silmirian tapsutteli ulos kolosta, sillä halusi saada paremman kuvan ympäristöstään. Äkkiä hänen ylitseen meni suuri varjo. Silmirian vilkaisi ylös. "Tuqi, mikä tuo on?" hän kysyi pienellä äänellä.

//vähän jännitystä elämään XD//

[Deleted]

Kun Silmirian kysyi oppisikohan hänkin vedestä lähtemään normaalia vauhtia. "Mikset oppisi, pitkää harjoittelua se vaatii kuitenkin", Tuqidag sanoi, hänestä ei ollut ollenkaan mahdotonta, etteikö pikkusisko oppisi. "Voidaan harjoitella tyynellä rannalla aluksi", Tuqidag ehdotti toiselle. Tuqidag vähän pöyhi pesäänsä ja laittoi sulat hieman paremmin sen ympärille, kun hän yhtäkkiä kuuli Silmirian kysymyksen. Ja se kiirehti toisen luo ja näki kauempana valkovatsaisen linnun, joka sopivasti kääntyi, jotta Tuqi näki sen värikkään nokan. "Ei hätää, se on vain Lunni. Niitä pesii tuolla kallion toisessa päässä tähän aikaan vuodesta, kun ilmat viilenee ja poikaset ovat oppineet lentämään, ne lähtevät etelämmäs ja palaavat taas lämpimien kelien myötä", Tuqi kertoi pikkusiskolleen. Hän oli saman selityksen kuullut Rahkilta, varmaan ollessaan sen ikäinen kun uusi pikkusisko. "Tuota onko nimestäsi lyhennettä, se on vähän hankala lausua", Tuqi kysyi ja toivoi ettei loukannut toista.
Yhtäkkiä se sai päähänsä idean. "Tulehan systeri, näytän sinulle Lunniparven, ne on tosi upean näköisiä ilmasta", hän hihkaisi ja levitti siipensä levälleen ja otti korkeutta.

[ruu]

Kun Tuqi sanoi että hänkin voisi oppia lähtemään vedestä nopeasti Silmirian riemastui. Varjon Tuqi nimesi lunniksi. Tänäänhän Silmirian oppi paljon uutta, ensin kasuaarit sitten lunnit. "Öö ei nimestäni ole varsinaista lyhennettä, mutta... Sil käy hyvin lempinimeksi", Silmirian sanoi siskonsa seuraavaan kysymykseen. Olihan hänen nimensä kieltämättä aikamoisen pitkä. "Uskalletaanko me mennä niiden luo?" Silmirian kysyi huolissaan, "jos ne vaikka syö meidät?"

Silmirian kuitenkin seurasi Tuqia ylös ilmaan. Ylhäällä Sil vetäisi yllättäen Tuqia pyrstöstä. "Hihii, et saa kiinni", Silmirian hihkui ja lähti lentämään siksakkia. Ei merenranta-asunto hullumpi ollutkaan. Näin auringonpaisteessa meri kimmelsi kauniina, eivätkä jättiaallotkaan pelottaneet ilmasta käsin.

[Deleted]

Pikkuinen, siis Tuqi lähti lentoon ja hymähti, kun tuo uusi systeri kertoi, mikä kävisi lempinimeksi. Kun Sil kysyi uskaltaisivatko he mennä katsomaan lunnja Tuqi vastasi naurahtaen: "Ne syö vain kaloja, olen välillä tarkkaillut niitä ja joskus jutellutkin niiden kanssa, vaikka ne vähän mörtsejä onkin."
"Hei!" Tuqi kirkaisi, tuntiessaan otteen pyrstössään. Pikkusisko oli selkeästi onnellinen ja hihkuikin, ettei Tuqidag saisi häntä kiinni. "Sehän nähdään Sil!" Tuqidag kirkaisi innoissaan ja lähti perään. Tuqi lensi spiraalimaisesti ja pian hän pääsikin tuon lähistölle ja hihkaisi: "Nyt näet, miten lujaa pääsen vedestä tultua." Samassa Tuqidag syöksyi kohti vettä ja samalla sai napattua, vahingossa, kalankin nokkaansa ja saman tien kun hän pääsi pinnalla, hän kiihdytti vauhdin takaisin siihen samaan, missä oli syöksynytkin. Kun se pääsi uudestaan systerinsä luo se kysyi: "Onko nälkä?" Sen kysyttyään vähän sössöttäen, Tuqi nakkasi kalan ilmaan, jos ei Sil sitä nappaisi, hän kyllä söisi, vaikkei ollutkaan tippaakaan nälkäinen.

[ruu]

"Vau!" Sillmirian ihasteli Tuqin lentoa. Kun isosisko sitten syöksyi veteen ja nappasi kalan Silmirian oli kateellinen. Osaisipa hänkin. Ja Tuqidag vielä lensi aivan yhtä nopeasti kuin kuivanakin. "Ainahan minulla on nälkä", Sil hihkaisi ja nappasi kalan kiinni nokkaansa. Kala ei onneksi ollut kovinkaan iso joten Silmirian sai syötyä sen ilmassa, joskin hieman vaivalloisesti. "Nam, en olekaan syönyt kalaa aikoihin", Sil sanoi ja yskäisi ruodon, "noista en kylläkään tykkää."

"Mennään sitten katsomaan niitä pöhköjä lunneja, mutta vain jos ne eivät varmasti syö meitä. Eivät ne sinua voi syödä koska olet niiden naapuri, mutta minut voivat", Sil sanoi yhä varmana lunnien ilkeydestä. Jos oli naamassa sellainen pellenokka niin eihän sitä voinut olla kiltti. Vai pystyikö? Silmirian ei ollut varma. Lunnien kallio oli likainen, sen nyt huomasi tyhmempikin, miksi kukaan haluaisi asua noi likaisella kalliolla? Sil lähti lentämään kohti lunnien pesiä Tuqi vierellään.

[Deleted]

Jos Tuqidag punastelisi kovin, nii nyt se ehkä olisi punastellut mielihyvästä, kehuja oli aina kiva kuulla ja hän oli jopa tyytyväinen, ettei tarvitsisi itse syödä kalaa. Tuqin nokkaan tuli pieni hymynpoikanen kun toinen söi kalan. "Minä syön aika usein kalaa, joella käyn kalastamassa silloin tällöin lohia, ne ovat parasta mitä tiedän" Tuqi kertoi.
Tuqi oli purskahtaa nauruun Silin, mielipiteestä lokkeja kohtaan. "Ne eivät syö meitä, ne ovat kalansyöjiä", Tuqi yritti vakuuttaa uudelle siskolleen. Lunnien kallio oli tosiaan likainen, miten ne saattoivatkin elää sellaisessa kakkayhteisössä. Tuqi yritti etsiä tuttuja ja huomasikin erään vanhemman lunninaisen kauempana. "Hei Atal, tulimme uuden pikkusiskoni kanssa katsomaan teitä. Hän kun ei ole ennen nähnyt lunneja ja pelästyikin erästä lentävää lunnia", Tuqi huikkasi tutulle lunnille. Tuo nosti katseensa Siliin ja sen nokka kareili hymyssä kun se sanoi: "Ei meitä tarvitse pelätä, emme niin välitä muiden lajien linnuista, muttemme kuitenkaan vihaisiakaan ole, viihdymme omiemme kanssa." Tuqi katsoi pikkusiskoaan rauhoittavasti ja sanoi: "Kuuletkos, ei ole mitään syytä."

[ruu]

Tuqidag nauroi Silmiruanille. Höh, saisi hän muita pelätä jos haluaisi. Tuqidag ilmeisesti tunsi lunneja sillä huikkasi yhdelle, joka sitten tuli heidän luokseen ja selitti etteivät he söisi SIlmiriania suihinsa. Sil rauhoittuikin hieman. "Miksi teillä on noin hassut nokat?" se kysyi lunninaiselta, "tai siis kun ne ovat niin kivan väriset." Silmirian toivoi ettei loukannut lunnia kysymyksellään. Kyllähän hän yritti olla kohtelias, mutta ei voinut mitään sille mitä kulloinkin sanoi.

Slmirian huomasi kauempana nuoria lunneja leikimässä ylhäällä ilmassa. Se katsoi niiden perään kaivaten. Silillä itsellään kun ei koskaan ollut ollut omansa ikäistä leikkikaveria. Sil kieppui ilmassa edes takaisin sillä aikaa kun hänen isosiskonsa puhui lunnin kanssa. Isot linnut tapasivat aina puhua paljon.

[Deleted]

Tuqidagia hieman huvitti toisen pelko, tosin hän oli kuitenkin nuoremmalle hyväntahtoinen, hän tiesi kuitenkin sen, mitä on pelko. "Jokainen meistä on erilainen, meidän lajimme tuntomerkki on juuri sateenkaarinokka", Lunninainen sanoi ystävällisellä äänellä. Atal huomasi että Silmirian katsoi nuorempien lunnien leikkimistä ja sanoikin: "Mene toki mukaan leikkimään."
Tuqi nyökkäsi myöntävästi Silmirianille, sillä hän kyllä saisi juttua aikaan Atalin kanssa. Atal oli jo lähemmäs 70-vuotias ja hän oli tavallaan Tuqille eräänlainen äitihahmo, kuunteli murheita niinkuin Necros. Ja vaikka laji oli eri, niin tunteet silti olivat suunnilleen samanlaisia. Yhtäkkiä kuului kummallista räminää ja kivet alkoivat sortua ja tuli kummallista pölyä. Kaiken peittosi kivipölyä, niin ettei aurinkoa nähnyt. "Sil! Missä olet?" Tuqi huusi ja levitti siipensä, se tästä vielä puuttuisi, että Sil katoaisi. "Sil!" Tuqi huusi ja lunnien kaakatus kuului myös hyvin kovana.

[ruu]

Silmrian piristyi kuullessaan, että voisi leikkiä lunnilasten kanssa. Hän oli jo matkalla kirkasnokkaisten ikätovereidensa luo kun kuuli jyrinää. Sil vilkaisi ympärilleen ja huomasi taivaan pimenneen kivipölystä. Silmiriania yskitti ja hän laskeutui alas. Kivi jolle hän laskeutui oli kuitenkin kiikkerä, joten Sil kaatui ja jänen jalkansa luiskahti kivenkoloon.

Silmirian kuuli Tuqin hätäiset huudot. "Minä olen täällä", Sil yski vaimeasti ja huomasi isosiskon hätääntyneenä taivaalla. Kivipöly alkoi laskeutua hiljalleen ja taivas selkeni. Sil huomasi alhaaltakin käsin, että sotku oli aikamoinen. Osa kalliosta oli ilmeisesti romahtanut. Kiven kappaleita oli siellä täällä ja lunniyhteiskunta oli kuohuksissa. Kaikki linnut lentelivät hätäisesti raakkuen ympäriinsä ja etsivät omaisiaan. Silmirianin vieressä oli pieni lunninpoikanen jolla oli ollut huono onni. Se yski kuivaa pölyä ja raakkui emoaa. "Etsitään äitisi yhdessä", Sil rauhoitteli poikasta.

[Deleted]

Kivipöly peitti ilman ja Tuqidag huusi Silmiriania, lopulta hän kuuli toisen huudon alempena ja lensi näiden luo ja nappasi lunnin poikasen hellästi kynsiensä väliin. "Pystytkö lentämään, nyt niin korkealle kuin päästään", Tuqi yski ja levitti siipensä ja lensi hätääntynyt lunninpoikanen siivissään niin korkealle, että pöly ei haitannut. "Rauhoitu pikkuinen, en tee pahaa, odotetaan pölyn laskeutumista ja lennetään sitten etsimään äitiäsi", Tuqi rauhoitteli. "Oletko kunnossa Sil?" se kysyi pikkusiskoltaan, joka näytti onneksi normaalilta. Pitkän aikaa Tuqi lenteli paikallaan, kunnes pöly alkoi hälvetä ja kun se lopulta näki selvästi lunnit, lensi se pikkulunnin kanssa takaisin kallion tasolle. "Huono tuuri", se sai vain sanottua ja kysyi lähellä olevalta lunnilta: "Onko lapsen sukua missä?" "En tiedä", lunni vastasi ja Tuqidag lenteli parven ympärillä kysyen lunninpoikasen omaisia. "Minä näin hänen äitinsä. Jäi valitettavasti murskan alle", muuan lunni lopulta sanoi saaden pikkulunnin itkemään. "Lopulta vanha lunni Atal tepsutteli paikalle ja sanoi: "Älä itke pikkuinen, minä huolehdin sinusta ja kasvatan sinusta vahvan", Atal sanoi ja pökki pikkulunnia hellästi nokallaan, kun Tuqi oli sen saanut sievästi laskettua maahan. Pikkulunni ei ollut montaa viikkoa vanha ja kokemus oli sille järkyttävä, se juoksi suoraan Atalin siiven alle piiloon turvaan. Atal, joka oli selvästi lunnilauman johtaja sanoi lopulta Tuqille: "Kuolleita on muutama, saatte heidät ravinnoksenne. Me emme osaa pysty omaisiamme hautamaan, yleensä lähetämme heidät meren aalloille, mutta nyt voimme sovun merkiksi antaa heidät ravinnoksi teille kahdelle, koska olette auttaneet laumaamme tässä tuhon aikana, sitoo se meidät ystäviksi vahvasti."
Tuqi katsoi Silmiriania, se tiesi, että tuolle maistuisi liha varmasti, mutta Tuqidag vastasi kuitenkin: "Voin vain omasta puolestani vastata, että kunnioitan haluanne antaa menehtyneet ravinnoksemme. Mutta, jotta ystävyytemme olisi vahva, kunnioitan mieluummin tapaanne antaa heidät meren aalloille. Itse en syö ystäviäni, mutta teen ratkaisun vain omasta puolestani. Pikkusiskoni ratkaiskoon omasta puolestaan." Tuqi katsoi pikkusiskoa vakavasti, hän ei moittisi toista jos tuo tahtoisi ottaa lunnin ravinnokseen, sillä kasvava lapsi kun oli, niin kaikki ravinto oli tärkeää, siispä mitä tahansa pikkusisko päättäisi, Tuqi ei häntä moittisi siitä, hän saattoi vain itse omalta osaltaan ratkaista.

[ruu]

Silmirian näki Tuqin laskeutuvan alas hänen ja lunninpoikasen luo. Isosisko nappasi pienen lunnin hellästi kynsiinsä ja nousi pölyn yläpuolelle. Sil seurasi perässä heti kun yskinnältään pääsi. Ylhäällä raikkaassa ja puhtaassa ilmassa se vastasi Tuqille olevansa ihan hyvässä kunnossa, pöly vain kutitti sen kurkkua. Tuqidag lähti etsimään lunnin emoa ja Sil seurasi perässä. Sen siivet olivat naarmuilla kivistä, mutteivat mitenkään pahemmin vaurioituneet.

Pikkulunnin äidin kohtalo selvisi ja Silmirian nyyhkäisi. Nyt tuo pieni lintu olisi orpo kuten hänkin oli vastikää ollut. Sil tunsi myötätuntoa pientä poikasta kohtaan ja helpottui kun Tuqidagin ystävälunni lupasi ottaa pienokaisen hoiviinsa. "Älä huoli, minä kyllä vierailen luonasi ja pidän sinusta huolta", Sil lupasi pienokaiselle. Atailin seuraava ehdotus yllätti Silmirianin. Ai että he söisivät kuolleet lunnit? Silmirian ei ollut varma asiasta. Kun isosisko kieltäytyi ja katsoi Silmiriania kuin viestittäen jotakin Silmirian päätti ettei voisi syödä lunneja. Olivathan ne pikkuisen sukulaisia. "Minä en voi syödä omaisianne, mutta tahtoisin olla mukana näkemässä kun laskette heidät meren humaan, jos se vain käy teille", Sil sanoi hieman apeana lunniparkojen kohtalosta.

Atail viittoi jotakin muille lunneille ja etäällä - ehjänä säilyneellä kivellä - aikuiset lunnit ottivat menehtyneet ja nousivat ilmaan. Silmirian katsoi ihmeissään heidän matkaansa meren yläpuolelle, jossa lunnit esittivät surullisen tanssin ja laskivat sitten vainajat hellästi meren huomaan. Rannalla kaikki lunnit olivat nousseet ilmaan. Aikuiset jopa kannattelivat pienimpiä poikasia.

[Deleted]

Päivä oli ollut merkillinen, hän oli saanut pikkusiskon ja esittänyt lunniyhteisöä, kuitenkin maanvoimat päättivät murtaa kalliota, vaatien muutamia uhreja. Hän oli kuitenkin helpottunut, että Sil oli kunnossa. Hänen suupieliin jopa nousi pieni hymy, kun Sil lupasi poikaselle, että vierailisi tuon luona ja huolehtisi tuosta. Kun Atal tarjosi mahdollisuutta syödä menehtyneet lunnin ystävyyden vahvistukseksi, ei Tuulihaukka voinut sitä mitenkään hyväksyä vaan kertoi arvostansa ystävyyttä niin paljon, että kunnioittaa lunnien perinnettä.
Kun Sil esitti toiveen nähdä tuon merelle luovutusrituaalin, myös Tuqidaan ilmeessä välähti, hänkin tahtoi sen nähdä.
Hän nousi muiden mukana ilmaan ja tarkkaili miten tuo seremonia tehtiin, kun kuolleet lunnit laskettiin mereen, näytti aivan kuin ne olisivat lähteneet uimaan syvälle. Lunnien tanssi ilmassa ja vainajien antaminen merelle, kosketti Tuqidaan sisimmässä jotain. Kun seremonia oli ohi, Tuqidag katsoi Atalia sanoessaan: "Kiitos että jaoitte tämän kanssamme, arvostan ystävyyttämme kovasti. Mutta nyt meidän on poistuttava, olkoon onni kanssanne."
Kun hän oli lentänyt hyvän matkaa, eikä lunneja enää näkynyt hän sanoi pikkusiskolleen: "Tulehan pesällinen, siipiesi naarmut tarvitsevat lääkettä." Pesällä hän nappasi pajun kuorta ja tiputti Silmirianin eteen sanoen tiukasti: "Syö, äläkä pulikoi vastaan."

[ruu]

Sil oli iloinen että oli nähnyt lunnien koskettavan kuolemantanssin. Seremonian jälkeen Tuqi kiitti vielä lunninaista ja kertoi heidän lähtevä. Seh sopi Silmirianille paremmin kuin hyvin. Siipien haavoja vihloi jokaisella siiveniskulla. Sil seurasi isosiskoaan kun tämä lensi takaisin pesälle. Tuqin pesän luona kallio ei ollut onneksi sortunut, mutta pölyä ja pikkukiviä oli sinnekin asti kantautunut. Silmirian laskeutui ja seurasi Tuqidagia pesään. Sisällä Tuqi sanoi Silin tarvitsevan lääkettä. Kyllähän Silmirianin siivet sitä halajasivatkin, mutta puunkuori näytti harvinaisen pahanmakuiselta.

Kuin Silmirianin ajatukset arvaten sisko käski tiukasti hänen syödä kuoret. Sil nyrpisti nokkaansa, mutta otti puunkuoren suuhunsa ja jauhoi sitä. Se maistui ihan no puulta, mutta myös joltakin kitkerältä. Silmirian aivasti. "Hyi, mitä tuo oli?" Sil kysyi Tuqilta ja irvisti. Hän kaipasi juomista. Äkkiä Silmirian tajusi että eihän tässä ole vedestä pulaa. Sil hypähteli ulos ja liiteli aivan rannan tuntumaan pienelle hiekkasärkälle. Sieltä käsin hän sitten kulautteli muutaman suullisen vettä ennenkuin maku ehti kielelle asti. "Hyiiii!" Sil huusi ja alkoi lentää ympyrää nousten koko ajan korkeammalle. "Tuqi, miksi vesi maistuu näin pahalta?" se kysyi.